Kaksi ensimmäistä albumia, Drag (1993) ja Bad Motherfucken 40 O-Z (1994) ilmestyivät Sympathy for the Record Industryn kautta. Itse tutustuin bändiin vasta kun heidät kiinnitettiin Epitaph Recordsille, joka julkaisi heiltä vielä kolme albumia.
Red Aunts kehitti nopeasti oman soundinsa, siirtyen raa'asta yksinkertaisesta punkista monimutkaisempaan garage-punk-bluesiin seitsemän vuoden ja viiden täyspitkän albuminsa aikana.
Junglen J. J. Jääskeläistä levy ei oikein vakuuttanut: "Jostain Bikini Killin ja L7:n suunnalta kumpuava soitto kuulostaa niin tutulta ja turvalliselta naisvetoiselta punkrockilta, ettei edes hentojen tyttöjen kirkuminen saa aikaan mitään uutuudenviehätystä. 14 biisiä 23 minuutissa ei mahduta mukaan mitään klassikkoa, mutta antaa sen takuun, että mukaan ei ole iskostettu yhtään balladia tai slovaria. Etenkin Bikini Kill -fanit saattavat langeta tämän levyn kuunteluun, mutta L7:n viimeisten levyjen metallisuus puuttuu Red Auntseilta aivan tyystin. Levyn päättävä Netty slidekitaroineen on kerrassaan hirveä/hilpeä lopetus tälle flopille, mutta kulkee siinä sivussa ihan messevästi."
Myös Rumban Joose Berglund lyttäsi levyn kahden pallukan arvoiseksi; "Musiikillisesti nelikko reuhtoo itsensä samoille linjoille esim. Babes In Toylandin kanssa. Shokeeraus ei kuitenkaan riitä kovin pitkälle - viimeistään kolmannen biisin kohdalla huomaa, ettei tyttösillä ole kummoisia eväitä verisissä esiliinoissaan. Kitarat kirkuvat kilpaa laulaja E. Z. Widerin kanssa; Epitaphin Big Daddy Brett yrittää pitää kaaoksen kasassa tuottajanpallilta käsin. Lopputuloksena on kuitenkin sekasotku, jota voisi ehkä pitää laaduntarkkailun lipsumisena Epitaphin tallissa. Kaikki ei ole kultaa, mihin Brett näppinsä iskee."
Seuraava levy Saltbox on kyllä tätä parempi, otin kuitenkin #1 Chickenin nostoksi yhtyeen tuotannosta, kun tämä löytyy vinyylinä ja Saltbox vain promo-CD:nä. Viimeiseksi jäänyttä Ghetto Blaster -levyä en ole kuullut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti