Sleater-Kinney aloitti alkuaan Heavens to Betsyn Corin Tuckerin ja Excuse 17 -yhtyeen Carrie Brownsteinin sivuprojektina vuoden 1994 alussa Olympiassa, Washingtonissa. Kun aiemmat yhtyeet olivat hajonneet muodostui Sleater-Kinneystä heidän ensisijainen bändinsä. Yhtye on saanut nimensä Sleater-Kinney tienristeyksen mukaan, jonka lähellä heidän silloinen treenipaikka sijaitsi. Yhtyeen nimeä kantava debyyttialbumi ilmestyi vuonna 1995 Chainsaw Recordsin julkaisemana. Rumpuja näillä kahdella ensimmäisellä levyllä soittaa Lora MacFarlane, Tuckerin ja Browsteinin, joka käytti nimeä Carrie Kinney, vastatessa kitaroista ja lauluista. Bassolle ei nähty Bratmobilen tapaan tarvetta.
Toinen albumi Call the Doctor kirjoitettiin kolmessa viikossa ja äänitettiin neljässä päivässä. Corin Tuckerin mukaan tekstit saivat inspiraationsa hänen tekemästään "paskaduunista" ja siitä, kuinka yhteiskunta "kuluttaa ja kauppaa" ihmisiä. Tälläkään levyllä ei kaivata basistia, kuten Tucker muisteli: "Aloimme kirjoittaa kappaleita kahdella kitaralla, ja pidimme siitä miltä se kuulosti." John Goodmansonin tuottama levy ilmestyi 25. maaliskuuta 1996 ja julkaisijana oli edelleen Chainsaw Records. Siitä on otettu lukuisia uusintapainoksia eri yhtiöiden toimesta. Kriitikoilta se sai hyvän vastaanoton. The Boston Phoenixin Charles Taylor vertasi albumia suotuisasti Heavens to Betsyn Calculatediin ja totesi, "ettei Call the Doctor ole millään tavalla pehmennyt teos. Se ettei Tucker ole kadottanut vihaansa, tekee siitä täydellisimmän ja kypsimmän albumin, jonka yksikään riot grrrl -esittäjä on tuottanut."
Sleater-Kinneyn kolmas LP Dig Me Out ilmestyi Kill Rock Stars merkin kautta. Rumpaliksi oli vaihtunut Quasissa soittanut Janet Weiss, josta tuli lopulta Sleater-Kinneyn pitkäaikaisin rumpali. Kolmannella albumillaan Sleater-Kinney työskenteli jälleen tuottaja John Goodmansonin kanssa. Bändi jätti Chainsaw Recordsin ja päätti julkaista albumin Kill Rock Starsin kautta, jolla laulaja ja kitaristi Corin Tucker uskoi olevan paremmat resurssit varmistaa bändin jakelu. Goodmanson huomautti myös, että Kill Rock Stars tarjosi bändille runsaasti studioaikaa itsenäiselle levy-yhtiölle, ja totesi, että Call the Doctorin äänittäminen kesti vain neljä päivää, kun taas Dig Me Out äänitettiin kahdeksan päivän aikana.
Neljäs LP The Hot Rock (1999) oli käänne, kun alun punk/alternative -tyyli alkoi vaihtumaan indie-rockiksi ja vähän popiksikin. Huonompaan suuntaan ei menty, sillä itse pidän sitä heidän parhaana levynään. Myöhempi tuotanto on kyllä jäänyt vielä toistaiseksi aika vähälle kuuntelulle, sillä levyjä riittää: All Hands on the Bad One (2000), One Beat (2002) ja The Woods (2005). Yhtye jäi tauolle 2006, kun he keskittyivät muihin projekteihin. Lisää levyjä seurasi vuonna 2014 tehdyn paluun jälkeen; No Cities to Love (2015), The Center Won't Hold (2019), Path of Wellness (2021) ja Little Rope (2024)
Yhtyeenä Sleater-Kinney on jäänyt vähän väliinputoajaksi. Isoäänisten naisrockarien (Hole, L7, Babes In Toyland) joukkoon Sleater-Kinney ei oikein sopinut ja varsinaiseksi punkbändiksi sitä ei myöskään voi laskea. Yhtye on kuitenkin saanut ansaitsemaansa arvostusta, kun Time-lehti valitse sen Yhdysvaltojen parhaaksi rockyhtyeeksi vuonna 2001.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti